Miksi ihmiset värjäävät hiuksiaan? Hiukseni ovat nyt ensimmäistä kertaa yli neljään vuoteen luonnollisen väriset, mutta se ei kuitenkaan tarkoita että olisin onnistunut riuhtaisemaan itseni vapaaksi värjäyshelvetin syövereistä. Päässäni sinkoilee pitkin päivää erilaisia mielikuvia punaisista, vaaleista ja erisävyisistä ruskeista hiuksista. Koska ammattilaisen käsittely leikkaisi turhan mojovan loven opiskelijabudjettiini, joudun yleensä turvautumaan oman käden apuun (...). Siinä on omat riskinsä, ja olenkin joutunut kohtaamaan seuraavat pettymykset:
- vaaleanruskea väri värjäsi mustiksi (lienee turhaa mainita, että kyseessä oli kestoväri)
- violettien/kirsikanpunaisten hiusten latvat haalistuivat kahden pesun jälkeen takaisin blondeiksi (siis vain latvat…)
- violetistä raidoitustuotteesta ei syntynytkään raitoja vaan violetti läntti keskelle päälakea.
   Kampaajatkin ovat kyllä mokailleet:
- ‘polkkatukka’ kuultiin väärin ja sainkin ‘poikatukan’
- vaaleanruskeiksi tarkoitetuista hiuksista tulikin blondit
- kampaaja ei ole pyytänyt tarkentamaan toiveitani puuttellisesta ymmärryksestä huolimatta ja on tehnyt ‘vähän sinnepäin’ (tätä tuntuu tapahtuvan usein).
   Olen lukenut kauhutarinoita ihmisistä joiden hiukset ovat hapartuneet ja jopa irronneet kokonaan ahkeran värjäyksen seurauksena. Toisinaan omat hiukseni ovat oireilleet voimakkaasti pitkillä kuivumisajoilla, katkeilemisella ja karheudella. Mikä oikeastaan ajaa minut ja monet kohtalotoverini kerran toisensa jälkeen vaihtamaan väriään? Olemmeko epävakaita persoonallisuuksia vai turhamaisia egoisteja?
   Nykyajan ihmisille on tärkeää pitää yllä imagoaan ja etsiä, muokata ja uudistaa jatkuvasti identiteettiään. Ehkäpä hiustenvärjäys tai muu ulkoinen muutos on ikään kuin lukko sisäisille prosesseille? Jos tarkastelen hiusvärinostotilanteitani objektiivisesti ja rehellisesti, löydän seuraavankaltaisia alitajuisia motiiveja: ‘tämän väriset hiukset sopisivat hyvin balettitanssijalle’, ‘en enää välitä sen kusipään mielipiteistä vaan värjään hiukseni tällä jota hän ei sietäisi’, ‘tällä tekisin varmaan hyvän vaikutuksen muihin ihmisiin siellä’ ja ‘tämä on räväkkä ja kuvastaa hyvin minua, kun aion nyt elää menevämmin’. Vaikuttaa siltä että hiustenvärjäys on tapa siirtyä elämänvaiheesta toiseen.
   Muutama päivä sitten eksäni tuli kanssani hiusväriosastolle happamin ilmein. Hän sanoi minulle, ettei käsitä miksi värjään tukkaani - tai ylipäätään miksi kukaan värjää - sillä ‘hiusten värjääminen ei tee sinusta yhtään kauniimpaa’. Selitin hänelle, että tunnen itse itseni kauniiksi kun hiukseni ovat hyvin, ja silloin olen paremmalla tuulella ja minulla on parempi olo. Tämä taas parantaa suorituskykyäni lisäämällä itsevarmuuttani ja ruokkimalla motivaatiota. Tarvitaanko värjäämiseen muka parempaa syytä?