Peruskoulussa on eräs oppiaine, jossa oppilaat pakotetaan kilpailemaan veren maku suussa, jossa harrastuneita vertaillaan armotta keltanokkiin ja jonka vuoksi monet kokevat häpeää, kateutta ja itseinhoa. Koululiikunta loi minulle vääristyneen kuvan urheilusta; pidin kaikkea liikunnallista toimintaa vastenmielisenä ja turhana itseni rääkkäämisenä. Tunneilla mentiin aina parhaimmiston tahtiin - meitä, jotka emme harrastaneet koulun ulkopuolista liikuntaa, ruoskittiin siis moninkertaisesti, vaikka olisimme tarvinneet pehmempää harjoitusta totutellaksemme liikuntaan.
   Vasta 16-vuotissyntymäpäivieni kynnyksellä pääsin eroon peruskoulunaikaisista traumoista ja rohkaistuin menemään balettiin. Sitä ei peruskoulussa ollut koskaan kokeiltu. Pisimmälle heittäminen, nopeimmin juokseminen tai ottelun voittaminen eivät koskaan kannustaneet minua yrittämään parastani, mutta baletti oli minusta palkitsevaa. On ihanaa huomata notkeutensa ja lihastensa kehittyvän ja taitojensa karttuvan, hitaasti mutta varmasti. Kuten muussakin elämässä, ihmiset kokevat liikunnassakin eri asiat tavoittelemisen arvoisiksi.
   Onneksi annoin urheilulle toisen tilaisuuden. Mutta entä ne, jotka eivät peruskoulun jälkeen löytäneetkään omaa lajiaan? Ne muut jotka vihasivat liikuntatunteja? Kauanko heillä kestää, ennen kuin he pääsevät irti ikävistä mielikuvistaan? Ne, jotka ennen peruskoulun pakkoliikuntatyranniaa rakastivat mökillä uimista, hyppivät mielellään hyppynaurua tai pelasivat pallopelejä kavereidensa kanssa?
   Liikuntatunnit lievät ainoa peruskoulun oppiaine, jossa oppilaiden vanhempien tuloerot saattavat hyvinkin selkeästi nousta esille. Liikuntavarusteet kunnollisista lenkkitossuista ja verryttelyasuista suksiin ja luistimiin eivät tule halvoiksi.
   Tunnit (jotka tuntuivat useilta tunneilta) olisivat olleet miellyttävämpiä ilman mittaamista, arvostelua, vertailua ja jonkinasteista pakottamista. Uskon, että koululiikunnasta olisi enemmän kansanterveydellistä hyötyä, jos liikuntatunnit opettaisivat, että liikunta on hauskaa, ja että sitä voi harrastaa minkä tahansa kokoinen ja ikäinen. Kannatan ehdottomasti oppilaiden tutustuttamista liikuntaan, mutta mitään ei tulisi olla pakko tehdä, ja kurssien läpäisemisestä (eli ‘pelkästä’ osallistumisesta ja yrittämisestä) voisi enemmin saada hyväksytyn merkinnän kuin arvosanan. Oppilailla tulisi olla mahdollisuus kuitata pakollinen koululiikuntansa omilla urheiluharrastuksillaan (joita voitaisiin koululiikunnan rahoituksella tukea) ja valita itse mihin lajeihin haluaa osallistua.

Ennen minulla saattoi hyvinkin olla 'kuukautiset' monta kertaa kuukaudessa, jotta vältyin liikuntatunneilta. 'Flunssa' iski yleensä päivää ennen liikuntatuntia ("emmä viitti mennä ku tää voi sit pahentuu"). Nykyään kukaan ei pakota luistelemaan tai uimaan vaikka alaselkäni särkisi sen jälkeen viikon, ei sotkemaan vaatteita pituushypyssä eikä makaamaan liikuntasalin saastaisella, kovalla, kylmällä lattialla vatsalihasten merkeissä. Mutta nykyään on kamalaa olla flunssassa, koska silloin ei pääse treenaamaan!
 

(Laadukasta grafiikkaa: valokuva tussipiirroksesta xD)