Rohkenen epäillä, että sinäkin joka tätä mahdollisesti luet, olet joskus lapsena saanut kasvattajiltasi ainakin tukkapöllyä, nipistelyä tai luunapin. Ensinmainittua minä ainakin olen saanut. Eihän se niin hirveästi sattunut, mutta oli melkoisen nöyryyttävää - ja pelottavaakin, kun vanhemmat sillä lailla hurjistuivat.
   Minulle ei kuitenkaan jäänyt siitä minkäänlaisia traumoja. Siksi ajattelinkin pitkään, että lasten kohtuullinen kurittaminen on hyväksyttävää - mitä haittaa siitä muka on lapselle, paitsi lievä hetkellinen kipu? Ja sitä paitsi, eiväthän minun vanhempani ole voineet tehdä mitään väärin!
   En osaa perustella aiempaa kantaani asiaan tuon paremmin, sillä minun on vaikea ymmärtää, miten olen ennen saattanut olla tuota mieltä. Väittelin tästä kerran erään alalle opiskelleen kaverini kanssa. Pitkäksi venähtäneen keskustelun seurauksena huomasin ymmärtäväni hänen näkemystään aina vain paremmin. Lopulta jouduin kyseenalaistamaan oman mielipiteeni ja huomaamaan, että kaverini perustelut kävivät paremmin järkeen ja olivat suoremmassa linjassa mm. arvomaailmani ja monien sellaisten asioiden kanssa, joita olin oppinut psykologiasta.
   Lapset oppivat mallista (vrt. esim. Bobo-nukkekoe), ja omat vanhemmat ovat yleensä lapselle se tärkein esimerkki. Jos vanhempi kurittaa lastaan fyysisesti menettäessään malttinsa, lapsi oppii, että on hyväksyttävää käydä toiseen käsiksi, jos on tarpeeksi turhautunut. Kuten usein hoetaan, lapset oppivat teoista, eivät sanoista. Vaikka vanhemmat sanoisivat, että väkivalta on väärin, on lapsen vaikea sisäistää tätä, jos häneen kohdistetaan - hyvää tarkoittavaakin - väkivaltaa. Tämä tulee helposti heijastumaan myöhemmin esimerkiksi lapsen tulevissa parisuhteissa. Jos toinen “ei vaan millään ymmärrä”, sitä voi vähän tönäistä, ehkä jopa läimäistä. Lapsi kyllä yhdistää oman huonon käytöksensä väkivaltaiseen rangaistukseen, mutta tästä saattaa seurata se, että joutuessaan mahdollisesti myöhemmin elämässään koulukiusatuksi tai väkivaltaiseen parisuhteeseen, hän otaksuu sen olevan seurausta omasta kuvitellusta “huonoudestaan”, siis hänen omaa syytään. Lisäksi lapsi saattaa oppia, että asiaa X ei kannata tehdä, koska siitä seuraa kipua, sen sijaan että hän oppisi, että asiaa X ei kannata tehdä, koska siitä seuraa esim. vanhempien paheksuntaa ja pettymystä. Jälkimmäinen tukenee paremmin lapsen moraalista kehitystä, vaikka toki vanhempien paheksunta ja pettymyskin ovat välteltäviä rangaistuksia siinä missä kipukin.
   Joidenkin mielestä fyysinen kurittamattomuus kasvatuksessa on yhtä kuin vapaa kasvatus tai “lepsuus”. Aikuiselta ihmiseltä tällainen ajattelutapa osoittaa sangen ikävää mustavalkoisuutta. Vanhemman auktoriteetin pitäisi perustua johonkin aivan muuhun kuin fyysiseen ylivoimaisuuteen. Lisäksi on kysyttävä, että kuinka moni käyttäisi väkivaltaa toiseen aikuiseen, joka käyttäytyy lapsellisesti ja turhauttavasti? Lapsetkin ovat ihmisiä joilla on oikeus fyysiseen koskemattomuuteen ja turvallisuuteen kuten aikuisillakin. Miten he oppivat kunnioittamaan toisten koskemattomuutta, jos heidän omaansa ei kunnioiteta?
   En ole vanhempi, mutta minun on helppo kuvitella, että vanhemmuuden haasteissa houkutus mennä sieltä missä aita on matalin, on välillä liian suuri, ja joskus se saattaa tarkoittaa läimäytystä tai tukkapöllyä. Vanhemmatkin ovat vain ihmisiä. Silti ihmisten olisi hyvä kysyä itseltään, onko pidemmällä aikavälillä kuitenkaan kannattavaa opettaa lapsille, että toiseen käsiksi käyminen on “joskus” hyväksyttävää