- pitkä- ja lyhytkestoisen onnen lähteet, narsismi ja depressiot

   Maailma on muuttunut ja ihmiskunta kehittynyt sitten Aristoteleen aikojen, mutta onnellisuuden edellytykset ovat säilyneet samankaltaisina halki vuosisatojen. Ihminen luontaisesti tavoittelee asioita, jotka saavat hänet tuntemaan olonsa onnelliseksi; perustarpeensa tyydytettyään hän hakee elämälleen sisältöä ja tarkoitusta.
   Jokainen pyrkii saavuttamaan kestävän onnentunteen omin välinearvoin, ja usein näissä valinnoissa heijastuvat lapsuuden toteutumattomat halut - yksinäisyyttä potenut antaa enemmän painoarvoa ihmissuhteille, köyhyyttä kärsinyt taloudelliselle menestykselle. Yleisesti uskotaan, että onnellisen lapsuuden eläneellä nuorella tai aikuisella on paremmat mahdollisuudet onnistua elämässään - eli onnen tavoittelussa - kuin kovia kokeneella. Lapsuudessa omaksutulla arvomaailmalla onkin suuri vaikutus siihen, mitä ihminen myöhemmin käyttää väylänään onneen: yksi nauttii hektisestä elämänmenosta, toinen joutilaasta oleilusta. Yksi haluaa turvallista perhe-elämää, toinen suosiota ja ihailua, kolmas valtaa ja kunniaa, neljäs taas pyrkii parantamaan maailmaa.
   Nykyaika on mahdollistanut monenlaisia hetkellisiä nautintoja, jotka tuottavat lyhytaikaista onnellisuutta. Suklaalevyllä voi lohduttautua raskaassa arjessa ja heräteostokset piristävät kummasti apeaa mieltä. Vain tuokion kestäviä onnenhetkiä on toki ollut tarjolla jo iät ajat alkoholin ja tunnevapaan seksin muodossa, mutta nyt niiden kirjo on laajennut. Tämä helppojen onnellisuuden lähteiden tarjonta on johtanut siihen, etteivät ihmiset enää katso tarpeelliseksi tavoitella pitkäkestoista onnellisuutta - tai oikeastaan he katsovatkin, mutta kestävä onnellisuus ei ole yhtä houkuttelevaa eikä sen eteen viitsitä nähdä liikaa vaivaa. Pitkäkestoisten onnellisuuden lähteiden tavoittaminen on vaikeutunut: sirpaloituneista perhesuhteista on vaikeampi saada tukea kuin eheästä suvusta, ihmissuhteiden luominen on yksilökeskeisyyden seurauksena hankaloitunut ja itseensä ja saavutuksiinsa on vaikeampaa olla tyytyväinen, aina kun saa lukea ja kuulla ihmisistä jotka ovat kauniimpia, älykkäämpiä tai rikkaampia kuin itse on. Yhteiskunnalla ja markkinavoimilla on aina tarjottavanaan herkkuja, uusia vekottimia, lyhyitä kontakteja toisiin ihmisiin (vaikkapa netin välityksellä), tietoa, viihdettä ja taidetta, mutta monet joutuvat etsimään välittämistä, läheisyyttä ja mielenrauhaa aina epätoivon partaalle saakka. Tällainen lasku pitkäkestoisissa onnenlähteissä ja nousu lyhytkestoisissa on johtanut kahdenlaisen ihmisryhmän kasvuun - narsistien ja masentuneiden. Emotionaalisesti vajaavaiset narsistit saavat riittävän onnentunteen lyhytkestoisista lähteistä, jotka eivät riitä tyydyttämään masentuneita alkuunkaan.
   Uuden ratsun lahjaksi saanut poika on varmasti ollut yhtä iloinen ja ylpeä silmäterästään kuin nykyajan nuori autostaan. Historian suurin muutos onnellisuuden tavoittelussa onkin ollut teollistumisen aikaansaama kansan hyvinvointi. Hyvinvointivaltiossa köyhälläkin riittää aikaa ja halukkuutta mielenkiinnon kohteidensa tavoitteluun ja itsensä kehittämiseen. Valitettavasti vauraus ja joutilaisuus ovat esitelleet myös varjopuolensa: enää onnellisuuteen ei riitäkään perhe, ystäviä ja katto pään päällä, vaan ihmiselle on kehittynyt uudenlaisia tarpeita. Moni masentuu, jollei pysty alati pönkittämään identiteettiään ja todistelemaan toisille elävänsä sisältörikasta ja elämisen arvoista elämää.
   Rakkauden sanotaan olevan aidoin ja alkuperäisin onnen lähde - ja toisin kuin maine tai mammona, se on ehtymätön luonnonvara - periaatteessa. Rakastetusta lapsesta varttuu rakastamaan kykenevä aikuinen, joka pystyy tekemään toisia onnelliseksi rakastamalla ja tulee itse onnelliseksi niin vastarakkaudesta kuin omasta rakastamisestaankin. Yksinkertaistako? Kaikkea muuta. Lapsi ei välttämättä saa rakkautta ja opi rakastamaan (saattaa ilmetä narsismina) tai hän ei löydä ihmisiä, joiden kanssa jakaa rakkautta (saattaa laukaista depression).
   Aristoteles loi käsitteen kultaisesta keskitiestä, jossa hyvää (tässä yhteydessä onnellisuutta) saavutetaan välttämällä molempia ääripäitä. Tämä pätee mainiosti myös 2000-luvulla: toimeton, joka matkaa päivät pitkät sohvalla, eristäytyy muista ihmisistä, ikävystyy ja kärsii yksinäisyydestä, kun taas ihminen, joka painaa työtä hullun lailla täysin panoksin, uuvuttaa itsensä ja lakkaa nauttimasta kovasta vauhdistaan. Ystävän kanssa saa olla läheinen, muttei saa tulla riippuvaiseksi; itsensä laihduttaminen luurangoksi on yhtä epätyydyttävää kuin yletön ahmiminenkin; ovimatoksi alistuminen ja itseään maailman herrana pitäminen tuottavat kumpikin yhtä vähän onnellisuutta.
   Erilaiset asiat tekevän erilaiset ihmiset onnellisiksi, mutta kultaisen keskitien periaatteen soveltaminen vaikuttaa antavan neuvoa siitä, kuinka onnellisuuteen tulee valituin keinoin pyrkiä. Onnellinen ihminen seisoo jossakin narsistin ja masentuneen välissä.