“Onko sinulla sairauksia?” sairaanhoitaja kysyy. Valkea hilkka puuttuu, mutta muuten hän on kuin suoraan Platonin ideamaailmasta; hymyileväinen ja luotettavan oloinen. Silti karahdan punaiseksi.
   “M-masennus”, soperran nolona ja tunnen otsani kuumottavan. Henkilö jolle puhun, on terveydenhuollon ammattilainen, ja silti häpeän myöntää, että aivoissani on kemiallinen epätasapaino!
   Minulta meni vuosi ennen kuin kehtasin tunnustaa lääkityksen ja psykoterapeuttikäynnit (eli hulluuteni) ystävilleni (jotka ovat parempia kuin mikään kokeilemistani mielialalääkkeistä). Masennus on muutaman viime vuoden ajan ollut jonkin verran mediassa esillä, mutta monet Suomi24:n masennuspalstalla kirjoittelevat ihmiset vaikuttavat kokevan, että masennus leimaa heitä. Masennus on niin hirveää, että julkkiksetkin pääsevät roskalehtien otsikoihin avautumalla siitä.
   Yksi syy masennuksen häpeällisyyteen saattaa löytyä masentuneiden keskivertoa matalammasta itsetunnosta. Itselläni se oli masennuksen alkuaikoina todella heikko. Ehkäpä masentuneet eivät uskalla puolustaa itseään ja julkisuuskuvaansa, tai mikä todennäköisempää, he eivät yksinkertaisesti jaksa.
   2000-luvun ‘kovat arvot’ ihannoivat menevää elämätapaa, menestystä, aikaansaavuutta ja rautaista itsekuria. Masentuneet ovat säälittäviä häviäjiä, koska he ovat väsyneitä ja kuka missäkin määrin toimintakyvyttömiä. He eivät vastaa nykyajan arvojen mukaista ihanneihmistä. Tämä lienee yksi merkittävä syy masennuksen hävettävyyteen - masentuneet ovat vallassaolevien ihanteiden vastaisia.
   Yksinkertaisin syy masennuksen leimaavuudelle lie se, että masennus on mielisairaus. Joidenkin ihmisten on vaikea ymmärtää, että psyykkisiä sairauksia on monenlaisia eivätkä kaikki potilaat suinkaan ole laitoshoidon tai edes lääkityksen tarpeessa, puhumattakaan siitä he että olisivat vaaraksi muille ihmisille.

   Luulenpa, että jokainen tuntee jonkun masennuksesta kärsivän ihmisen - tietäen tai tietämättään.