EMILY BRONTË: HUMISEVA HARJU
Henkilöiden piirteiden kehitys ja vastakkainasettelu

   Pahaa-aavistamattomana päätin sivistää itseäni Emily Brontën maailmankuululla klassikolla Humiseva Harju. Ennakko-odotukseni pohjautuivat typerään oletukseen siitä, että viktoriaanisella ajalla eläneen nuoren englantilaisnaisen romaanin oli oltava tiukkojen sovinnaisuussääntöjen alainen. En tiennyt kirjasta muuta kuin mitä Kate Bushin kappaleen Wuthering Heights lyriikoista voi päätellä: edesmennyt Cathy palaa aaveena rakastettunsa Heathcliffin luo. Kuvittelin että teos on aavistuksen makaaberi mutta läpilöperö luritus kuoleman ylittävästä rakkaudesta, mutta synkät piirteet eivät rajoittuneetkaan uhkaaviin puiden oksiin ja Heathcliffin tuskaiseen kaipuuseen, vaan Brontë on hakenut pimeät elementit syvemmältä ihmismielistä. Heathcliffin mielipuolinen ikävöinti ja hänen alistava, häikäilemätön käytöksensä muita ihmisiä kohtaan on aidosti ahdistavaa luettavaa. Avuton myötätunto puristaa rintaa Haretonin piittaamatonta lapsuutta seuratessa, Edgarin valvoessa vaimonsa kuolinvuoteen äärellä ja Isabellan riutuessa onnettomassa suhteessa, jossa aviomies tuntuu tekevän parhaansa piinatakseen hänet itsemurhan partaalle.

   Ensimmäisillä sivuilla Heathcliffin julmuus tihkuu vielä goottilaisen antisankarillista charmia, mutta inhimillisyyden karistessa hänen persoonastaan lukija näkee hänet tunteettomana ihmishirviönä. Siinä missä Cathrinen omapäisyyttä ja lellityn lapsen itsekkyyttä voi pitää jossain määrin viehättävinä ominaisuuksina, Heathcliffin nurjat puolet esitetään armottoman pirullisina - lopulta rakkaansa menettäneelle miesrauniolle heruu tuskin myötätunnon hiukkastakaan.
   Heathcliff on täydellinen vastakohta puhtoiselle naapurilleen Edgar Lintonille. Heathcliff, jonka syntyperästä ei ole tarkkaa tietoa, on tummaverinen ja vanttera, Edgar taas aristokraattisen taustansa ansiosta vaalea ja hintelä. Hänet on kasvatettu hyvin ja hän on oppinut ja käytökseltään hillitty, kun taas nummilla juoksennellut Heathcliff on älystään huolimatta sivistymätön ja luonteeltaan kiivas. Vaikka romaanin alussa Cathy nuhteleekin Heathcliffiä kun tämä on peseytymätön ja rähjäinen, Brontë kirjoittaa Heathcliffin ominaisuuksista huomattavasti ihailevampaan sävyyn kuin Edgarin. Heathcliffin uppiniskaisuus, ylpeys ja ylimielisyys esitetään vahvan ihmisen ihailtavina piirteinä, kun taas Edgarin lauhkeus ja pitkämielisyys kuvataan heikon ja mitättömän ihmisen merkkeinä.

   Cathyn ja Isabellan persoonallisuuksien väliset kuilut ovat teoksen alussa hyvin samankaltaisia kuin Heathcliffin ja Edgarin väliset; Cathy on villi luonnonlapsi, joka Heathcliffin tavoin osaa iloita arkisista riemuista, Isabella taas hemmoteltu prinsessa joka tietää milloin kannattaa käyttäytyä enkelimäisesti ja milloin kiukutella mielivaltaisesti. Brontë ei arvostele Isabellan hentoa ruumiinrakennetta ja vaaleaverisyyttä vaan suhtautuu häneen lähes yhtä lempeästi ja ihannoivasti kuin Cathyyn, josta kirjan edetessä kasvaa enemmän Isabellan kaltainen. Cathyn varttuessa hienoksi naiseksi hän irtaantuu Heathcliffistä ja hänen arvomaailmansa muuttuu pinnallisemmaksi.
   Isabellakaan ei pysy ikuisesti pumpulissa kasvaneena neitona, vaan hänen raskas ja okainen suhteensa Heathcliffin kanssa kasvattaa hänestä päämäärätietoisemman ja kovaluonteisemman aikuisen. Lopulta hän on kyllin urhea hylätäkseen hirviömäisen aviomiehensä ja jättääkseen tämän henkisen ja fyysisen väkivallan taakseen.  Hänen rohkeuttaan lisäsi kenties halu suojella pientä poikaansa kammottavalta isältään Heathcliffiltä.

   Romaanin miehien kasvuprosessi on vähäisempää kuin naishahmojen; Edgarin rahkeet karttuvat iän myötä ja hänestä tulee aavistuksen voimakastahtoisempi, Heathcliffin henkinen ‘kasvu’ taas on nurinkurista ja hän menettää hiljalleen inhimillisyyttään. Pienenä poikana hän oli lupaava alku: hän oli nokkela ja innokas oppimaan, ja sen lisäksi hän tuli mainiosti toimeen Cathyn kanssa ja käyttäytyi tämän seurassa kuin kuka tahansa tasapainoinen ihminen. Mitä vanhemmaksi hän ehtii, sitä vähemmän hän pystyy tuntemaan sääliä tai asettumaan toisen asemaan; hän kohtelee perheenjäseniään ja palvelijoitaan väkivaltaisesti ja syytää häntä rakastavan Isabellan niskaan mitä verisimpiä loukkauksia suorastaan kiduttaen häntä.

   Brontë selittää henkilöiden luonteenpiirteet kasvatuksellisilla tekijöillä ja muutokset heidän persoonallisuuksissaan voi helposti yhdistää elämän käännekohtiin. Cathyllä ja Heathcliffillä mainittiin muutamaan otteeseen olevan sama sielu, mutta heidän erilaiset asemansa kasvattivat heidät eroon toisistaan; Cathyä rakastettiin enemmän ja hänen koulutuksestaan huolehdittiin paremmin, Heathcliff jäi perheen biologisten lasten varjoon ja joutui käymään läpi karumman elämänkoulun. Aluksi he molemmat olivat onnellisia nauttiessaan toistensa seurasta ja yksinkertaisesta elämästä, mutta sitten Cathy pääsi ylellisyyden makuun ja alkoi hahmottaa maailmaa uudesta näkökulmasta. Heathcliff katkeroitui menetettyään Cathyn henkisesti, ja hänen tunteensa muuttuivat yhä karvaammiksi kun hän lopulta menetti Cathyn fyysisestikin. Molempien kuoltua he katsoivat kärsineensä yhtäläisesti ja pystyivät antamaan toisilleen anteeksi. He olivat vapaita Cathyä viehättäneistä maallisista houkutuksista ja palasivat onnelliseen tilaan jossa he juoksentelivat - tai nyt aaveina liihottivat - kotoisilla humisevilla harjuilla.